perjantai 12. lokakuuta 2018

10 vuotta cosplayta ja fundimentaalinen kriisi

Olen viimeaikoina miettinyt paljon omaa cosplay harrastusta ja mihin se jatkossa mua vie. Ensvuonna tulee 10vuotta cosplayta täyteen, ja olen päätynyt hyvin epämiellyttävään paikkaan koko touhun kanssa. Ei, en ole lopettamassa, mutta löydän itteni kyseenalaistamasta miksi jatkan, miksi cossaan.

Olen cossannut jo yli 100hahmoa tämän 10vuoden aikana ja se on mielestäni aika..paljon. Oon paljon ajatellut asenteella "enempi parempi" kunnes se pari vuotta takaperin kaatui ympäri, ja otin enemmän painoa vaan siihen laatuun miettimättä, montako cossia ehdin tehdä. Liika määrä ei vaan iän karttuessa ja olosuhteiden muuttuessa ollut mitenkään mahdollista. Se päätös oli hyvä päätös, olen tehnyt cosseja stressittä(niin paljon mitä se nyt on mahdollista) eikä enää "viikko ennen conia" paniikkia synny. Jos cossi ei uhkaa valmistua oikeasti ajoissa, jätän sen sitten kesken. Noh, tämä vuosi elin tätä tapaa aika vahvasti kun tein cosseja hyvin hissukseen ja nautin niiden tekemisestä, kun en missään vaiheessa pakottanut itteäni tekemään niitä sillä hetkellä, jos siltä ei tuntunut. Mutta tämä on johtanut taas ihan uuteen omaan kriisiin. Käytin puolivuotta pääasiassa vain Valentine Kananin asuun, tehden samalla vähän kahta muutakin cossia. Sen jälkeen tein pääasiassa Kashuuta samalla mentaliteetilla. Molemmat on teknisesti yksiä parhaita asujani, Kanan on ehdottomasti työläin ja monipuolisin koskaan tekemäni. Ja olen molemmista hurjan ylpeä. Niin teknisesti.
Kananilla päätin osallistua Desuconin hall kisaan, koska näin työläs vaivalla tehty asu täytyyhän sillä kisata että kaikella työllä olisi joku merkitys. Tämä uhrasi aikalailla koko conipäivän pelkkään kisailuun ja kuvailuun oli energiaa/aikaa vaan se n. 10-15minuuttia aamusta. Kyseinen kisapäivä lopulta muutti mun ajatusmaailman kisaamisesta ihan täysin. Kisaaminen oli ihan jo rutiinia kun sitä on tehnyt niin paljon, ja edes voitto ei lopulta tuntunut juuri miltään, kun se ei tuntunut niin suurelta saavutukselta. En halua vähätellä ketään muita, mutta koko päivän kalvasi tunne etten kuulu enää tänne. Olen saavuttanut tason missä en koe enää jännitystä sijoista. Tosi karusti sanottuna oli varmaa että kyllä sieltä sijotus tulee. Ja se on hirvee tunne.

Sama toistui nyt myöhemmin syksyllä Mimiconissa. Tosin Kashuulla kisasin ihan mentaliteetilla "ei tässä muutakaan tekemistä ole". Mutta siis pääpointti tässä "heräämisessä" oli, että ne 2 isompaa työlästä cossia mitä tein tänävuonna, ei tuottanut kuvallisesti sitä tulosta että olisin täysin tyytyväinen. Kananin kuvat on kauniita, mutta näytän niissä kamalalle. Ja verraten vaikka frostiin missä käytin ostoasua Toorua, mistä tuli hurjan paljon kivoja kuvia, Kananin saldo jäi täten kalvamaan vaikka se oli asuna tärkeämpi ja suurempi kuin Tooru. Kashuun shootti taas epäonnistui aikalailla täysin, vaikka sille piti saada kunnon kuvaus aikaan. Mulle kuvat on se tärkein asia miksi cosseja teen, niin on jotenkin super pöljää käyttää se aika lavalla keikkumiseen ja kisaamiseen, mikä ei tunnu enää juuri miltään, kun saman ajan voisi käyttää ihan kunnolla asujen kuvaamiseen. Isoimmat cossit on isompi prioriteetti, niin tuntuu tyhmältä ettei ole asettanut niitä sitten myös kuvien perusteella prioriteetiksi, kun ne kerta on mulle tärkeintä, vaan tärkeämpää on ollut kisata. En asettanut Kananissa prioriteetiksi kuvia, vaan juurikin kisaamisen, ja se oli isoin virhe minkä olen tehnyt. Minkä olen aina tehnyt kun kisaa. Parhaat kuvat tänävuonna on cosseista, mitkä tein supernopeasti tai ovat ostocosseja, eli semmosia pienempiä ja yksinkertaisia. Harmittaa, että ne isoimmat hienommat cossit jäävät ilman niitä parempia kuvia ja cossit, mitkä ei cosseina oo niin super näyttäviä, saa tosi hyvät kuvat. Tosi nurinkurista. Ainakin mun mielestä.

Tämä on ajanut mua vähän siihen kriisiin, missä herkästi ajattelen no miksi mä edes cossaan. En halua ajatella sitä, koska siihen tarttuminen vetäisi mut oikeasti paikkaan missä lopetus on asia. Miksi cossaan - no että saisi tosi kivoja kuvia asustaan ja tuntisi itsensä hyvännäköiseksi asussa, mihin on tyytyväinen. Vaikka näkee paljon aikaa ja vaivaa asuun, ei mikään takaa, että kuvat onnistuu. Ja vaikka onnistuu, ne unohtuu myös aika nopeasti ja on vaan sen hetken tuote. Ja tästä ajatus vaan kiihtyy sinne huonompaan suuntaan kun yhä enemmän epäilee omia motiivejaan. "Mikä järki on tehdä yhtään mitään" on se viimeinen ajatus minkä haluaa saada päähänsä.

Olen tätä tunnetta vastaan taistellut, ja yritän pitää mielessä ne onnistumisen hetket. Vaikka ne olisikin vain niitä hetkiä, mitkä ei kauaa kestä. Haluan panostaa jatkossa taas vaan hyvien kuvien saamiseen, joten kisaaminen jää taas entistä vahvemmin taka-alalle. En lopeta kisaamista ihan täysin, pari ja designkisaaminen on vielä juttu. Mutta perus pukukisat jäävät pois, en tiedä jos vaikka ihan lopullisesti. Haluan kisata ja se tunne herää aina kun nään kisailmon aukeamisen, että hitsi ku tekis mieli ilmottautua. Mutta tiedän etten saa kisaamisesta enää sitä hyvää pöhinää niinkuin ennen. Mun tasoisilla tyypeillä olis tässä vaiheessa siirtyminen arvokisoihin, mutta mulle henkilökohtasista syistä se ei tuu koskaan olemaan vaihtoehto. Joten olen tippunut tosi ikävään madonreikään, näiden kahden välimaastoon. En halua lopettaa kisaamista, mutta tuntuu että mun on vaan pakko. Tiiän et jotkut on jopa ulissu siitä et voitan monta kertaa peräkkäin kisoissa, mut trust me en tykkää siitä itsekkään. Lukuisat voitot vei multa täysin maun koko touhusta. Ja se turhauttaa, koska yks kiva asia tässä harrastuksessa on nyt tullut tien päähän, koska en pääse etenemään enää.

Onneksi edes joku toivo sen suhteen elää, kun viimevuonna Popcultin design kisassa mulla oli ehkä parhaimmat vibat ikinä. Olin asustani super innoissani, oli hyvä olo koko päivän ja kisaaminen oli jännittävää, kun oltiin tehty puolispontaani esityskin. Se oli hauskaa. Ei sijoututtu, mutta silti kokemus oli paljon parempi kuin niissä sen jälkeen käydyissä kisoissa, missä sijoituksia tuli. Ja sai tosi nättejä lavakuviakin. Toivon, että tätä tapahtuisi vielä joskus tulevaisuudessa.

Mutta mitä tuleva tuo; painotusta kuviin, cossien tekemistä rauhassa ja motivaation mukaan. Stressaan ihan hirveästi saanko asuni kuvattua conissa kunnolla, kun jälkikäteen shoottaaminen on aina ollu niin vaikeaa ellei mahdotonta. Monesti asuja pitää korjata, mikä ei kiinnosta mua yhtään. Ja hyvän lokaation saaminen on vaiva, mitä joutuu stressaamaan. En tykkää conin ulkopuolisesta shootista, jos sille ei ole yhtä käytännölliset puitteet kuin coneissa. Plus coneihin varaa erikseen aikaa, niin oishan se kiva käyttää myös hyvin. Harmittaa kyllä miten cossaamisen luonne on mulla muuttunut, enkä tiedä miten sen saisi taas oikeasti käännytettyä parempaan suuntaan, mutta yritän silti löytää edes niitä pieniä iloja. Tämä oli huono vuosi ja voi vaan toivoa, että ehkä seuraava olisi taas parempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti